Poltin eilen nahkani. Puin pitkahihaisen paidan paalleni ja lahdin kylalla olevan baobapuun varjoon tarkoituksenani nauttia 400 vuotta vanhan puun varjossa kylmaa olutta. Mutta ei - olutta loytyi, vaan baoba oli aidan takana. Siis jonkun diskon tontilla, kun se ruutukaavassa nyt sinne sattui osumaan. Puuttumatta sen enempaa asemakaavoittajan aivoituksiin,  niin vahan ihmettelen, ettei puun ymparille ole kaavoitettu jonkinlaista pienta keskustaa tai edes risteysta, jonka keskella puu on.

Baoba diskon nurkalla. Muovituoliryhman vieressa konottaa kana. Kanan tarina jaljempana.

Olisi siina ollut sopivasti varjoa melojan vilvoitella.

Naita kanapatsaita on kaikkialla. Aikoinaan tama satama oli orjien salakuljetuksen keskus. Salakuljettajat hamasivat virkamiehia tuomalla laivan ylakannella angolalaisia kanoja, jottei orjien mahdolliset aanet ja hajut olisi paljastanut lastin oikeaa luonnetta. Orjista puhuttiin kanalasteina. Vahan mauton juttu. Ja kaiken lisaksi ei kovin uskottava. Jos tana paivana tassa maassa toimii korruptio, niin kuinka ei orjakaupan aikana? Paheksun. Toisaalta, on ihminen sen verran edistynyt, etta orjakauppa on sentaan vahaisempaa kuin ennen. Kanoista: niita myydaan matkamuistoiksi. Pienia ja isoja.

Mita muuta vekkulia voisi keksia orjakaupasta? Holokaustista? Dih.

Lounasterassini ohi karrattiin vuokrakajakkeja. Osa kalustosta siirty melomalla. Kaveri vei kahta tuollaista punaista koskarin nakoista kajkkia istuen yksi jalka kummassakin aukossa. Hyvin kulki.

Kylla siina on yksi meloja ja kaksi kajakkia!

Vahan krouveja ovat melat. Kannatti tulla oman kaluston kanssa. Avokanootteja ei ole rannalla nakynyt omaani lukuunottamatta. Ja miksi kaverit kahlaavat meressa? Matalan veden aikaan tassa samassa paikassa on parinkymmenen metrin levyinen kuiva hiekkaranta. Veden noustessa porukka kulkee kapeikosta vanhasta muistista.

Tassa siirtyy sukellusvarusteita ja pari Helsingin kaupungin kieltamaa terassituolia. Taalla ollaan aika vapaamielisia, noita samoja tuoleja nakee kaikkialla.

Ja viela yksi kajakkikuva, ennen kuin lopukevennyksena tulee luontokuvaajan mestarilaukaus selloluokan sisiliskosta. Jos tavallinen suomalainen sisilisko on ikaankuin viulu, niin tama oli sello. Samanlainen, mutta surumielinen ja isompi.

Siis tuossa se oli lauta-aidan vieressa kun painoin kameran laukaisijaa...